Kuva: SKS.
Yliopistotutkija Tuomas Hovi on lähtenyt populaarin aiheen jäljille, teos Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula kun käsittelee elokuvissa, sarjakuvissa ja kirjoissa vilahtelevan verenimijän yhteyttä muinaiseen romanialaiseen hallitsijaan, jonka jälkimaine on myös veren tahrima.
Hovi pyrkii käsittelemään aihetta samalla tavoin kuin Markku Jokisipilä omassa teoksessaan jääkiekkoa. Kaikkien pintapuolisesti tuntemaa aihetta lähdetään tarkastelemaan tieteellisesti syventäen, mutta kuitenkin edelleen selkeäsanaisesti uppoamatta liian syvälle kuivaan tieteellisyyteen. Tässäkin teoksessa viimeistään lähdeluettelo paljastaa, että tutkija tuntee aihepiirinsä.
Mielenkiintoisin havainto teoksessa on lopulta se, kuinka heppoisin keinoin Bram Stokerin (1847–1912) luomasta modernista Draculasta on vedetty yhtäläisyysmerkit muinaiseen 1400-luvulla eläneeseen Valakian ruhtinaaseen Vlad III:een. Stoker kun teki sinänsä tarkkaa tutkimustyötä kirjansa taustoja varten, mutta tosiasiallisesti löysi vain pari viittausta Vlad Seivästäjään, joiden pohjalta löyhä yhteys syntyi. Kaiken lisäksi hän sijoitti tapahtumat Transilvaniaan, joka sijaitsee Valakiasta pohjoiseen.
Myöhempi kirjallisuus on pyrkinyt löytämään lisää yhteyksiä modernin Draculan ja Vladin välille, mutta monesti hieman tarkoitushakuisin metodein. Myös myöhemmissä populaarikulttuurin tuotoksissa tätä yhteyttä on pyritty lisäämään, mutta se lienee hyväksyttävää, sillä mikäpä yksinoikeus Stokerilla olisi ollut luoda menneisyyttä fiktiiviselle hahmolle. Vaikka hänen vaikutuksensa on ollut merkittävä, vampyyreista on kirjoitettu kirjoja ennen häntä ja hänen jälkeensä. Nimenomaisesti tuntuukin, että Stoker keksi ensimmäisenä leikata ja liimata useita vampyyreihin liitettyjä piirteitä yhteensä sekä lisätä keitokseen vielä joitain omia keksintöjään, ja nykyisin tuntemamme Draculan prototyyppi oli syntynyt.
Toinen mielenkiintoinen piirre on eittämättä historiallisen Vladin jälkimaine Romaniassa. Hovin mukaan kun ”Vlad Seivästäjä ei kärsi huonosta maineesta, vaan häntä pidetään yhtenä maan kansallissankareista.” Tutkija ei ole lähtenyt erittelemään nykyisen positiivisen maineen syitä erityisen tarkasti, mutta mieleen nousee parikin seikkaa.
Vlad oli vahva hallitsija, joka puolusti valtakuntaansa idän vääräuskoisia osmaneja vastaan. Tavat, joilla hän tämän teki olivat kenties verisiä, mutta niin oli aikakausikin, joten tässä mielessä tarinoiden ja historiallisten lähteidenkin jälkipolville kertoman julmuuden voi jollakin tavoin ymmärtää. Kenties Romaniassakin, jossa demokratialla ei ole pitkää historiaa, vahvan ja brutaalin johtajan jälkimaine herättää positiivista mielenkiintoa.
Toisaalta Hovin teos tuo esille myös sen, että Vladin jälkimainetta mustaavat monet venäläiset ja saksalaiset kansantarinat, joissa hallitsijaan on tietoisesti liitetty äärimmäistä julmuutta. Näiden tarinoiden tarkoitusperien tarkempi erottelu olisi omalla tavallaan myös erittäin mielenkiintoista. Romanialaisissa tarinoissa puolestaan Vladin teot eritellään ”oikeamielisenä ja aiheellisina”, joten niiden hyväksyntä ei tässäkään mielessä yllätä.
Minkähänlaisia tarinoita meidän nykyisistä hallitsijoistamme kerrostaan satojen vuosien päästä? Eräskin tuore presidentti ehtinee hankkia teoillaan huomattavan maineen, ehkäpä jopa niin merkittävän, että hänet palkitaan kuvaavalla lisänimellä.
Julkaisija: SKS (2015).
Matkalla tuntemattomaan 