Kuva: WSOY.
Mitä tulee äkkiseltään mieleen sanaparista suomalainen fasismi? Kenties hieman koominen kuva 1930-luvun köyhän miehen Mussolinista, maanviljelijä Vihtori Kosolasta ja hänen alkoholille persosta porukastaan, joka hukkasi etsikkoaikansa Talonpoikaismarssin (1930) ja Mäntsälän kapinan (1932) aikoihin. Historian tuntevat tutkijat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius intoutuvat hieman mahtipontisesti toteamaan, että Rubicon jäi ylittämättä juurikin vuonna 1930.
Naurulle ei ole paljoa aihetta, jos kuitenkin muistaa, että Suomessakin niin sanotut fasistit pyrkivät epädemokraattiseen ja militarisoituun yhteiskuntaan, jossa valta olisi keskitetty yhdellä tavalla ajatteleville. Vaikka varsikin jälkeenpäin katsottuna suomalaisten fasistien toiminnassa onkin koomisia ja surkuhupaisia piirteitä, omana aikanaan uhka oli todellinen. Teoksen kirjoittajien mukaan Suomessa fasistinen aatemaailma ei kuitenkaan saanut todellista ja syvällistä massahyväksyntää, mistä syytä onnistuimme välttämään Saksan ja Italian tien. Syvää ja pysyvää aatteen paloa löytyi lähinnä pienestä radikaalista joukkiosta, mutta varsinkin moni aikansa silmäätekevä taloudellisen ja poliittisen vallan käyttäjä sai lievemmän tartunnan aatteesta.
Näitä enemmän tai vähemmän radikaaleja piirejä trio Silvennoinen, Tikka ja Roselius ansiokkaasti kartoittavat. Suomalaiset fasistit -teos rakentuu eräänlaisen kehystarinan ympärille. Siinä seurataan erään radikaalin fasistin elämänkulkua ensimmäisestä maailmansodasta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Hänen kauttaan nousee esille ne seikat, mistä suomalainenkin fasismi sai polttoaineensa. Syyt olivat ajalle yleiset, kansainvälisen kommunismin pelko aiheutti radikalismia kansallismielisissä piireissä, ja viime kädessä Suomen sisällissodan valkoinen puoli pelkäsi menettävänsä kevään 1918 aikana saavutetun voiton.
Teoksen viimeisillä sivuilla tutkijat muistuttavat fasismin muuttuvista kasvoista. Vihan kohteet muuttuvat ajan myötä, mutta taustalla on sama pelko oman identiteetin ja yhteiskunnan heikkoudesta. Tästä syystä vieraita kulttuureja väheksytään ja maahanmuuttoa pelätään. Toisin sanoen taustalla olevat käyttäytymismallit (syyt) ovat samanlaisia kuin vuosisadan alkupuolelle, mutta ulkoinen toiminta kohdistuu omaan aikaansa paremmin sopiviin kohteisiin.
Historiaa lukeneelle kirja ei välttämättä tarjoa mitään suuria ahaa-elämyksiä suomalaisesta menneisyydestä, mutta sen ehdoton voima on siinä, että se kykenee nivomaan yhteen suomalaisen fasismin tarinan. Siinä missä aiempi tutkimus on tainnut keskittyä enemmän suomalaisten fasististen liikkeiden ulkoisen toiminnan kartoittamiseen esimerkiksi kyydityksineen, tuhotöineen ja marsseineen, tässä teoksessa pyrkimys kartoittaa toimijoiden ajattelumaailmaa ja sen kehittymistä nousee suurempaan rooliin.
Kirjan luettuaan jää kuitenkin yhä miettimään, että mitä se suomalainen fasismi lopulta sotien välisenä aikana oli? Saksalainen fasismi oli yhtä kuin Hitler ja italialainen fasismi puolestaan yhtä kuin Mussolini. Sen sijaan Vihtori Kosola oli vain pieni osa suomalaista fasismia, jota pikemminkin leimasi jonkinlainen monimuotoisuus, vaikka taustalla olivat samat liikkeellepanevat voimansa. Lisäksi voitaneen ajatella, että erityisen tieteellistä tai ideologista suomalainen versio ei koskaan ollut. Enemmänkin se sai voimansa (primitiivisistä?) pelkoreaktioista, mistä seurasi jossain määrin yhtenäistä radikaalia poliittista toimintaa. Olisi erittäin mielenkiintoista, jos joku uskaltaisi lähetyä aihetta vielä enemmän yksilöpsykologisesta näkökulmasta. Miksi jotkut tietyt henkilöt radikalisoituvat toisia enemmän, vaikka he kaikki olivatkin läpikäyneet suurin piirtein samat historialliset tapahtumat.
Julkaisija: WSOY (2016).
Matkalla tuntemattomaan 