John Williams: Butcher’s Crossing

Kuva: Bazar.

Kuva: Bazar.

Nuori yliopistopoika Will Andrews kokoaa pienen maallisen omaisuutensa rahavyöhön ja lähtee kohti Yhdysvaltojen rajaseutuja kuin Roope Ankka konsanaan. 1800-luvun loppupuolen länsi ei ole kuitenkaan enää entisensä, sillä lahdatut biisonilaumat kutistuvat kutistumistaan ja junarata tuo viimeistään ”edistyksen” myös viimeisille rajoille saakka.

Siinä missä sarjakuvasankari himoitsi aikoinaan rikastumista, Andrewsin tavoitteet tuntuvat olevan ylevämmät, vaikka hän ei niistä juuri puhukaan. Nuori mies janoaa kenties sitä samaa, mitä monet Interrail-matkalle lähtevät nykypäivän nuoret. Vaikeapa sitä on täysin konkreettisesti sanoin kuvailla. On lähdettävä kauemmaksi tunteakseen itsensä paremmin?

John Williamsin villi länsi on kaikkea muuta kuin länkkäreistä tuttuja kliseisiä pyssysankareita ja kovapintaisia elämän kovettamia huoria. Jonkinlainen inhimillisyys löytyy (lähes?) jokaisesta, vaikka olosuhteet saattaisivat ajaa kyynisyyteen ja pelkästään oman edun tavoitteluun. On jokseenkin helppoa olla inhimillinen, jos fyysiset olosuhteet ovat kunnossa.

Pian Andrews lyöttäytyy rahoineen kokeneen biisoninmetsästäjän Millerin seuraan, joka puolestaan elättelee haavekuvaa vielä yhdestä metsästysretkestä. Haaveiluissa on jotain pakkomielteen kaltaista, aivan kuin hänen elämänsä tarkoitus olisi tästä retkestä kiinni. Teoksen eittämättä parhaimmassa kohtauksessa pakkomielle saa yliotteen järjestä (näkyy olevan sen verran puhutteleva kohtaus, että hesarissakin on sama lainaus):

”Passipaikalla viimeisen tunnin kuluessa hän alkoi lopulta nähdä Millerin mekanismina, koneena jota liikkuva lauma liikutti, eikä hän nähnyt Millerin biisonilaumaan kylvämää tuhoa verenhimona eikä vuodanhimona eikä rahanhimona eikä edes tämän sisimmässä kuohuvan raivon lietsomana sokeana, synkkänä vihanhimona vaan tunteettomana, ajattelemattomana seurauksena siitä elämästä, jolle Miller oli omistautunut.”

Unelman ja pakkomielteen välinen raja on joskus hiuksenhieno, ja toisen ihmisen kelkkaan mukaan lähtenyt Andrews saa yhden elämän oppitunneista. Tuntuu kuin Millerin elämä olisi kutistunut vain siihen yhteen asiaan, jonka hän tuntuu osaavan vaikka unissaan. Aivan kuin tämän tehtävän suorittaminen olisi se ainoa hetki, jolloin hän tuntuu elävän ja pystyvän perustelemaan olemassaolonsa itselleen. Kaikki muu on turhaa, hidasta kuolemaa, astumista kohti hautaa. Toisaalta pakkomielteeseen takertuminen saattaa johtaa myös tuhoon, olisi osattava luopua ja muuttua. Edellä mainittu kohtaus pakottaa miettimään sitä, mikä tavoite saa meidät jatkamaan päivästä toiseen eteenpäin.

Millerin ja Andrewsin suhteen kehittymistä on myös mielenkiintoista seurata, siinä sivussa neljän hengen metsästysseurueen parin sinänsä luonteeltaan erilaisen henkilön rooliksi jää sivustakatsojan osa. Ehkäpä heilläkin on omat salatut haaveensa, mutta niistä emme saa tietää juuri mitään.

Vaikka Williams kirjoittaakin isoista ja kenties elämää syleilevistä abstrakteista asioista, on hänellä tarjota myös selviä vastauksia. Kokemuksen kautta menneet asiat ja tapahtumat avautuvat uudella tavalla, mutta menneisyyttä ei pysty enää muutamaan. Ehkäpä seuraavalla kerralla osaat jo toimia oikein ja itseäsi kohtaan rehellisesti, itseäsi kuunnellen.

Alkuteos: Butcher’s Crossing (1960), Julkaisija: Bazar (2016), Suomentanut: Ilkka Rekiaro.

Kategoria(t): John Williams, Kirjat Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s