Kuva: Teos.
Tommi Uschanov ei kysy miksi Suomi on Suomi, vaan ilmeisesti aikoo kertoa sen, koska kirjan nimessä ei ole kysymysmerkkiä. Pohjimmiltaan ajatuksena on ollut selittää niitä asioita, joita emme arkielämässämme tunnista suomalaisiksi erityispiirteiksi. Emme näe metsää metsältä, kuten Uschanov tiivistää. Kaiken hyvän lisäksi meillä on aivan vääriä luuloja omista erityispiirteistämme, jos kirjailijaa on uskominen. Kun kaiken lisäksi vielä samoja uskomuksia ja väitteitä jankutetaan totuuksina vuosikymmenistä toiseen, harva osaa edes ajatella toisin.
Kyllähän Uschanov kykenee nostamaan esille uskottavia esimerkkejä suomalaisen kollektiivisen ajattelun harhoista, ei niihin ole (juuri) mitään vastaansanomista. Osittain kirjassa on kyse erojen suhteellisuudesta. Esimerkiksi muualla maailmassa puhutaan usein yleisellä tasolla pohjoismaisesta hyvinvointivaltiomallista, mutta toisaalta, kun kyseisiä pohjolan valtiota tarpeeksi läheltä tarkastelee, erojakin alkaa löytyä.
Vielä takavuosina, kenties ennen 1990-luvun lamaa, puhuttiin jopa siitä, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Kun turvaverkkoja on revitty alas, tämä omahyväinen puhe on onneksi vähitellen unohtunut. Ei se puhe edes sinänsä pitänyt paikkaansa, kuin siinä merkityksessä, että on lottovoitto syntyä Suomeen, jos vaihtoehtona olisi Somalia! Sen sijaan elintason kannalta olisi aivan sama, syntyisikö Suomeen vai Saksaan. Yksi kirjan ajatus lienee, että mitä enemmän jotain asiaa pidetään itsestäänselvyytenä, sitä enemmän sitä täytyisi epäillä.
Mielenkiintoisimmillaan Uschanov on kirjoittaessaan suomalaisten historiallisesta näköalattomuudesta. Se, että iltapäivälehtien toimittajien jutuissa näköalattomuus paistaa läpi, ei ole mikään erikoinen uutinen itsessään. Erikoisempaa on se, että edes päätöksentekijät eivät kykene näkemään yhtään pidempiä ajallisia jatkumoita. Tiedä sitten, onko tämä erityisen suomalainen piirre? Ehkäpä politiikassa nähdään vain niin kauas kuin on tarkoituksenmukaista!
Kirjailija ottaa kantaa myös suomalaisen kulttuurin ohuuteen. Vielä jokunen sukupolvi taaksepäin pohjolan perällä asuttiin savupirteissä, ja vain harvalla oli mahdollisuutta sivistää itseään. Kuitenkin Uschanov muistuttaa, että esimerkiksi vanha sivistysvaltio Italia ja sen italiankielisen kirjallisuuden historia ei ole kuin muutama vuosikymmentä suomalaista kirjallisuuden historiaa iäkkäämpi. Silti nimenomaan Suomea pidetään myöhäsyntyisenä sivistysvaltiona, ja Italiaa historiallisista syistä tässä suhteessa huomattavasti kehittyneempänä.
Väite lienee omassa kapeakatseisuudessaan totta, mutta toisaalta vaikka kansankielisen kirjallisuuden historiat asettuvat lähes samalle viivalle, kyllä sentään Keski- ja Etelä-Euroopan valtioissa kulttuurin saavutukset useiden satojen vuosien ajalta ovat luoneet pohjaa jonkinlaiselle erilaiselle kulttuuriselle sivistykselle kuin metsäläisten Suomessa. Olkoonkin, että nämä saavutukset eivät välttämättä ole olleet kansankielisiä, mutta aivan samalle viivalle ei Suomea voi nähdäkseni asettaa.
Ajatellaanpa vaikka 1900-luvun uutta mediaa, elokuvaa. Siinä missä muualla Euroopassa, jopa Tanskassa ja Ruotsissa, uusi väline otettiin heti vastaan yhtenä taiteen ilmaisukeinona, Suomessa se nähtiin lähinnä halpahintaisena ja ohi menevänä huvina. Naapurimaissa kuvattiin elokuvia, jotka ovat mestariteoksia vielä sata vuotta myöhemmin, mutta Suomessa tähän ei kyetty. Itse asiassa ensimmäinen merkittävä suomalainen tekijä, kansainvälisesti samalla viivalla taiteileva, lienee Aki Kaurismäki.
Suomalainen elokuva tarpoi pitkään halpahintaisen viihdykkeen suossa. Uskoisin, että tämä johtuu osittain mainitusta suomalaisen kulttuurin ohuudesta verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan. Muualla uuden media mahdollisuudet taiteellisen ilmaisun saralla nähtiin huomattavasti nopeammin, sillä elokuva liitettiin heti osaksi vanhaa kulttuurista perimää.
Itse asiassa koko kysymys vanhoista ja uusista kulttuureista on erittäin mielenkiintoinen. Mainitusti menneisyys voi tarjota eväitä tulevaisuutta varten, mutta toisaalta menneisyyteen voidaan juuttua myös kiinni. Esimerkiksi välillä tuntuu, että Iso-Britanniassa eletään (ainakin henkisesti) vielä täysillä kultaista siirtomaa-aikaa, jolloin pieni saarivaltio hallitsi meriä ja puolta maailmaa. Mahtipontisesti kansakunta päätti alkukesästä kävellä ulos Euroopasta ilman minkäänlaista suunnitelmaa tulevaisuutta ajatellen. Suomessa moiseen mahtipontisuuteen ei ole ainakaan komeasta valloitustentäytteisestä historiasta johtuen mahdollisuutta, siksipä Suomi onkin hanakasti pyrkinyt tekemään yhteistyötä ja hankkimaan tällä tavoin jalansijaa unionissa. Kansakin on pitkälti tämän ajatusmallin hyväksynyt.
Keskustelussa kulttuureista voidaan nähdä jonkinlaisia spenglermäisiä vivahteita kulttuurien nousemisesta ja rappeutumisesta. Globaalissa kuvassa rinnakkain voidaan asettaa vanha ja rappeutunut Eurooppa sekä uusi ja luomisvoimainen Yhdysvallat. Voi olla kuitenkin, että todellisuus ei ole koskaan näin mustavalkoinen. Kenties joissain asioissa pitkä historia ja merkittävät kulttuurisaavutukset ovat positiivinen seikka. Lienee olemassa myös tilanteita, joissa loistavasta ja pitkästä menneisyydestä pitäisi kyetä päästämään irti.
Kun Uschanov mainitsee Suomen olevan erityisen historiaton maa, ehkä se on myös osittain sitä kulttuurin ohuutta. Kun Ismo Alanko laulaa, että suomalaiselle maito on milkkiä ja yö bläkkiä (ja maikkarilla urheilu on nykyään sporttia), kai se omalta osaltaan kertoo sen tosiasian, että emme vielä osaa kuitenkaan arvostaa niitä asioita, mistä me oman identiteetin luomme (tai voisimme luoda). Historiasta poimitaan mielellään pari (kunniakkaasti) hävittyä sotaa ja vedetään niistä yhtäläisyysmerkit suomalaisuuteen.
Toista ääripäätä tässä identiteettityössä puolestaan edustavat Iso-Britannia ja Ranska. Heillä on historiaa, kulttuuria ja perinteitä. Nämä saavutukset nostetaan mielellään kaikkein parhaimmiksi ja muut maat ovat omaan verrattuna jotain vähempiarvoista roskaa.
Julkaisija: Teos (2012).
Matkalla tuntemattomaan 
Kiitos tästä! Hienoa, että neljän vuoden takaista kirjaa luetaan näinä nopeina aikoina kokien, ettei se ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.
Suomalaisesta elokuvasta kolme ajatuskulkua:
1) Suomessa tehtiin kyllä taide-elokuvia, mutta elokuva miellettiin täällä neutraaliksi tekniseksi välineeksi, joka vain kannattelee niitä vanhoja taidemuotoja, jotka kronologisesti edelsivät elokuvan syntyä. Niinpä täälläkin elokuva ”liitettiin heti osaksi vanhaa kulttuurista perimää”, omaa ilmaisuasi lainatakseni. Mutta tämän luonteenomaisesti suomalaisin ilmenemismuoto oli se, että täällä filmatisoitiin innolla Nummisuutarit, Tulitikkuja lainaamassa jne., eikä se, että elokuva olisi mielletty omaksi taidemuodokseen.
2) Modernismin aikana uudet taidemuodot eivät koskaan syntyneet maaseudulla vaan kaupungeissa. Suomi oli kuitenkin kansainvälisessä vertailussa lähes tyylipuhdas maatalousmaa todella pitkään. Piste, jonka jälkeen yli puolet maan väestöstä asui taajamissa, saavutettiin esimerkiksi Ruotsissa noin vuonna 1930, mutta Suomessa vasta noin vuonna 1970. Tämä ero näkyy täysin suoraan elokuvien sisällön ja tyylin eroina ja selittää näistä eroista yksin jo suuren osan.
3) Varhaisemmista suomalaisista elokuvista ei ole voitu tehdä kovin kattavaa jälkikäteistä uudelleenarviointia, koska suuri osa niistä on fyysisesti tuhoutunut – sitä suurempi osa, mitä varhaisemmista elokuvista on kyse. Ennen 1940-lukua tehdyistä suomalaisista elokuvista on säilynyt (täydellisinä) vain noin puolet. Suomalaisen elokuvan varhaishistoriasta olisi voinut hyvinkin ehkä löytyä jotain yllättävää, jonka myöhempi historiankirjoitus olisi nostanut suomalaisen kansainvälistä tasoa olevan taide-elokuvan hennoiksi ensiaskeliksi, mutta ei ole voinut, koska viimeisetkin näitä elokuvia omin silmin nähneet katsojat ovat kuolleet jo kauan sitten.