Kansikuva toistaa Man Rayn ehkä tunnetuimman yksittäisen kuvan Ingresin viulun (Le Violon d’Ingres).
Alice Prin (1901–1952) eli tunnetummin Kiki – Montparnassen kuningatar näyttää olevan sen verran tuntematon henkilö Suomessa, että hänestä ei ole tätä kirjoitettaessa edes suomenkielisiä Wikipedia-sivuja. Hatunnosto kustantajalle, että se on kuitenkin uskaltanut julkaista suomeksi ranskalaisen mallin, yökerholaulajan, näyttelijän ja taiteilijan sarjakuvaelämänkerran ja vieläpä kovissa kansissa.
Ranskankielisen alkuteoksen laatijat näyttävät myös tehneen tarkkaa työtä elämänkertatietoja metsästäessään, sillä mukaan mahdutettu lähdekirjallisuusluettelo on kolmen sivun mittainen ja lisäksi teoksessa on suhteellisen kattavat esittelyt Kikin elämää sivunneista henkilöistä ja elämänvaiheista. Henkilölista onkin suhteellisen nimekäs. Tutuimmasta päästä aloitettaessa voitaneen mainita muun muassa Modigliani, Cocteau, Picasso ja Hemingway, joista kaksi jälkimmäistä toki lähinnä vain vilahtavat muutaman ruudun verran Kikin elämässä. Sinänsä merkillistä, sillä olisi voinut kuvitella ainakin Picasson iskeneen silmänsä tähän maailmansotien välisen aikakauden kenties kuuluisimpaan malliin ja muusaan.
Kikin elämän kannalta tärkeimmäksi henkilöksi vaikuttaa kuitenkin nousevan yhdysvaltalainen taiteilija sekä valo- ja elokuvaaja Man Ray, jonka kokeellisissa avantgarde-töissä* (valokuvat ja kokeelliset lyhytfilmit, joita kannattaa vilkuilla Googlen kuvahaulla ja Youtubesta!) myös rakastaja-malli usein esiintyi jääden samalla historiaan. Kirjan kanteenkin näyttää valikoituneen piirros Man Rayn ikonisimmasta Kiki-valokuvasta Le Violon d’Ingres’stä. Kikin vahingoksi taiteilija Ray vaikuttaa olleen aivan liian paljon omistautunut taiteelleen, rakkauden jäädessä sivuosaan. Teema joka toistuu kirjassa useamminkin.
Ehkä mielenkiintoista kirjassa ja Kikin tarinassa on juuri se, kuinka likipitäen orpo maalaistyttö löytää oman äänensä ja kohoaa Pariisissa maksullisesta naisesta suureen suosioon ainakin tietyissä piireissä. Sen verran aikaansa edellä Montparnassessa kuitenkin elettiin, että muualla Ranskassa Kiki pysyi aina huorana, jolla oli käynyt lähinnä hyvä tuuri.
Lukijaa jää lähinnä mietityttämään mihin kaikkeen naisen taiteellinen potentiaali olisi voinut kenties kantaa. Kiki näet muun muassa maalasi ja näyttelyitäkin pidettiin, mutta tätä osaa sarjakuva ainoastaan sivuaa. Toisaalta Kikiä itseäänkin vaikutti kiinnostavan enemmän helppo päihteiden täyttämä elämä mallina ja yökerhoesiintyjänä kuin kurinalainen omistautuminen taiteelle. Voisi ajatella, että vaikka toimiminen muusana ja mallina oli auttanut häntä näkemään oman kauneutensa ja kohottanut itsetuntoa, hän ei ehkä koskaan kuitenkaan osannut ajatella itseään ”oikeana” taiteilijana. Vaikeiden rakkaussuhteiden ohella tässä seikassa saattaakin piillä Kikin elämäntarinan suurin draama.
Täytynee todeta jotain myös itse sarjakuvakirjasta. Voisi ajatella, että aikakausi dadaismeineen ja surrealismeineen tarjoaisi mahdollisuuden vaikka minkälaiseen kuvalliseen revittelyyn tai pastisseihin, mutta sarjakuvan piirtäjä on lähestyneet aihetta hyvin perinteisellä mustavalkotyylillä. Teos etenee jouhevasti ja muutamalla pelkistetyllä kuvalla onnistutaan ilmaisemaan isojakin asioita huumoria unohtamatta.
Täytynee kuitenkin lopuksi korjata tuo puute Wikipedia-sivusta… näin!
—–
* Kiki esiintyy Man Rayn elokuvassa Le retour à la raison (1923) lyhyesti alastomana torsona, Emak-Bakiassa (1926) silmät maalattuna naisena ja L’étoile de mer’ssä (1928) päähenkilönä. Emak-Bakian lyhyt esiintyminen on sinänsä jälleen kerran ikoninen. Jostain syystä oma suosikkini Man Rayn elokuvista on kuitenkin Les mystères du château de Dé (1929), jossa Kikiä ei valitettavasti nähdä.
Alkuteos: Kiki de Montparnasse (2007), Julkaisija: Arktinen Banaani (2009), Suomentanut: Kirsi Kinnunen
Matkalla tuntemattomaan 
Kiki esiintyy myös maailmansotien välisen ajan suomalaisten nykyajan etsijöiden Mika Waltarin ja Olavi Paavolaisen matkakuvauksissa, jotka välittivät pienen palan suuren maailman turmeltunutta eleganssia myös Suomeen.
Kiitos taas kerran mielenkiintoisen kirjan esittelystä.
Nuo Paavolaisen kirjat varsinkin kiinnostaisivat, pitäisi ottaa joskus luennan alle, kunhan tietäisi mistä päästä aloittaa. Kirjahyllystä taitaa löytyä lisäksi Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi, joka lienee mielenkiintoinen myös.