Kuva: Otava.
Tintti, tuo Belgian oma Mikki Hiiri, ärsyttävän nokkela rikostenratkoja, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta kuin ihmeen kaupalla. Vaikka juonenkuljetukseen kuuluukin siis jonkinlainen epäuskottavuus, sarjakuvan maailmassa se on hyväksyttävää.
Lohjennut korva -teoksessakin nuori lehtimies pelastuu varmalta kuolemalta puolenkymmentä kertaa, ja parhaimmillaan uhkaava vaara nousee jälleen esiin vain muutamaa ruutua myöhemmin edellisestä ihmepelastumisesta.
Varsin hurjaksi vauhti kiihtyy siinä vaiheessa, kun Etelä-Amerikkaan tarinan MacGuffinin, jonkinlaisen alkuasukkaiden toteemipatsaan, perässä juossut Tintti sotkeutuu kuvitteellisen valtion vallankumoustaisteluihin.
Hergé naureskelee sille, että lopulta vallan vaihtuminen diktaattorilta toiselle ei merkitse käytännössä mitään. Onpahan tuo nähty nykyaikanakin, että todellinen muutos ja demokratia vaatisivat sananvapautta ja muutenkin toimivaa kansalaisyhteiskuntaa. Hergén luoma kuva diktaattorista on puhdas karikatyyri ja muistuttaa aika paljon Chaplinin Hitler-hahmoa hieman myöhemmässä elokuvassa.
Lohjennut korva, vuosina 1935–1937 julkaistu kuudes Tintti-seikkailu, sisältää myös aimo annoksen kapitalismin kritiikkiä. Kun sotateollisuuden kauppamies myy aseita kahdelle sotaa käyvälle valtiolla ja öljy-yhtiön edustaja puolestaan lietsoo sotaa, voisi kuvitella, että nyt taiteilija on käyttänyt liiaksi mielikuvitusta ja pistänyt omiaan.
Totuus taitanee olla kuitenkin tarua ihmeellisempää, mutta harvemmin näitä tarinoita virallisissa historiankirjoissa kerrotaan. Vaikka Tintit olivat ennen, ja lienevät vieläkin, kirjastojen lastenosastoilla, tarinoissa on myös sellaisia piirteitä, jotka mennevät ohi nuorilta lukijoilta. Näin ainakin itselleni lienee aikoinaan käynyt.
Alkuteos: L’Oreille cassée (1935–1937), Julkaisija: Otava (2015), 2. painos, Suomentanut: Heikki Kaukoranta.
Matkalla tuntemattomaan 