Kuva: Paasilinna.
Metatason tietokirja tietokirjoista on nykypäivän Suomessa paikallaan, sillä tuntuu, että varsinkin viime vuosien aikana on julkaistu niin tuhottomasti laadukasta tietokirjallisuutta, että sen haltuunottaminen on täysin mahdoton seikka. Omaankin kirjahyllyyn on klassikoiden ohella kertynyt runsaasti suhteellisen tuoretta tietokirjallista materiaalia.
Kuortin ja Pietiäisen teos sisältää 100 lyhyttä esittelyä heidän näkemyksensä mukaisesta merkittävästä suomalaisesta tietokirjasta. Mukana on niin populaaria esitystä kuin kovaa tieteellistä tutkimusta vajaan viidensadan vuoden ajalta. Selvää on tietenkin, että painopiste kallistuu kohti nykyaikaa.
Jo teosta selaillessa ei voi olla miettimättä sitä, miten tietokirja käsitteenä lopulta määritellään. Periaatteessa tietoa (tai tietämystä, ymmärrystä) on mahdollista esittää hyvinkin kaunokirjallisessa muodossa. Teoksen laatijoiden taustalla olevan Suomen tietokirjailijat ry:n mukaan, klassista määritelmää käyttäen, tieto on lopulta perusteltu uskomus. Alalajeja tietokirjallisuudelle löytyy sen sijaan jos jonkinmoista.
Ehkäpä teoksessa ei olisi ollut pahitteeksi tietokirja-termin määrittely. Jäin miettimään esimerkiksi, kuinka hyvin Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä (1929) sujahtaisi tietokirjojen joukkoon. Kenties teos kokonaisuudessaan on sittenkin liian kaunokirjallinen. Kirjastoluokituksissa mainittu teos on kuitenkin laitettu esimerkiksi Euroopan historian ja maantieteen alle, mutta UDK-luokituksessa se näyttää menevän kaunokirjallisuuden alle.
Pohdintaa kauno- ja tietokirjallisuuden rajoista vauhdittaa kirjailijoiden pyyntö ehdokkaista omiksi suosikkitietokirjoiksi, joita ei tämän opuksen sivuilta löydy. Paavolaisen ohella saattaisin ehdottaa seuraavaan osaan muun muassa Olli Tammilehdon silmät aukaisevaa suurteosta Maailman tilan kootut selitykset (1998) tai Juha Siltalan teoksia Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004) sekä Sisällissodan psykohistoria (2009). Edeltävä on jäänyt myös mieleen omalla tavallaan puhuttelevana ja ajatuksia herättävänä teoksena omasta ajastamme ja jälkimmäinen teos puolestaan uudenlaisena, modernina näkökulmana kaluttuun aiheeseen. Tuoreista teoksista mieleen nousee myös Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama teos Ruma sota – talvi- ja jatkosodan vaiettu historia (2008) eräänlaisena yleisesityksenä uuden sukupolven sotanäkemykselle.
Nyt kun listoja on päästy tekemään, lienee vielä jonkinlaisen itsetutkiskelun (vai kehun?) paikka. Sadasta kirjasta olen lukenut kannesta kanteen seitsemän kappaletta ja selaillut ainakin kolmea. Kirjahyllystä lukemattomien joukosta puolestaan löytyy puolenkymmentä teosta. Tuoreemmasta päästä Christer Pursiaisen Trotski (2011) sekä Henrik Meinanderin Finland 1944 (2009). Klassikoista puolestaan Max Jakobsonin Diplomaattien talvisota (1955). Jossain hyllyjen kätköissä lienee myös näköispainos Daniel Jusleniuksen teoksesta Aboa vetus et nova (1700).
Kaikki kirjan teoksethan eivät ole edes järkevissä määrin luettavissa, sillä kukapa esimerkiksi lähtisi käymään läpi Suomen tilastollista vuosikirjaa reilun sadan vuoden ajalta! Toisaalta esimerkiksi Petteri Järvisen 30 vuotta vanha tietotekniikan käsikirja voisi kuitenkin mennä luettavien listalle ihan retronäkökulmasta, vaikka itse tietosisältö onkin auttamattomasti ajastaan jäljessä.
Julkaisija: Paasilinna (2014).
Matkalla tuntemattomaan 