Kansanperinteen kerääjä ja tallentaja Samuli Paulaharju innostui vanhoilla päivillään fiktion pariin, syntyi teos Tunturin yöpuolta eli 15 novellin verran kauhuviritteisiä Lappiin sijoittuvia lyhyitä kertomuksia noitineen ja manalaisineen. Tarinoissa liikutaan vahvasti jossain tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välimaastoissa, mikä taitaa sinänsä olla aika harvinaista suomalaisessa kirjallisuudessa.
Suuria sydämentykytyksiä tarinat eivät tarjoa, mutta ovathan ne omalla tavallaan mielenkiintoisia. Jonkinlainen yhdistävä tekijä tarinoiden päähenkilön toiminnalle tuntuu olevan vanha tuttu ahneus. Kun Jorpa-Olli lausahtaa: ”Veri olkhon pirulle, ja metänvilja minulle!”, on tarinasta luettavissa jonkinlainen suhteellisen selkeä faustamainen viritys, jossa päähenkilö on valmis myymään sielunsa paholaiselle saadakseen vastineeksi maallista mammonaa. Huonostihan siinä sitten lopulta käy, mikä tuskin on suurikaan yllätys. Ahneus lienee (peri)synti uskontokuntaan katsomatta, tai maallisemmin sanottuna jonkinlainen ihmiseen liittyvä perusvika, kenties luonnollinen ominaisuus.
Toinen selkeä teema on uskonnon ja kansanuskon suhde. Tarinoiden ajoittaminen ei ole kovinkaan helppoa, eikä sillä seikalla ole niin väliäkään. Sen sijaan mielenkiintoista on se, kuinka lähes kaikissa tarinoissa esiintyy noitiin ja metsänhenkiin kohdistuvaa kansanuskoa, mutta vilahtaapa monessa tarinassa myös pappi kera kirkkokansan.
Tosin hieman kyseenalaiseksi papinkin puheet jäävät, sillä eräänkin tarinan mukaan: ”Jumalasta ja perkeleestä, synnistä ja helvetistä hän pauhaa, ja sitten väliin saarnaa ruohoista ja jäniksistä ja pikkulintusista, ja väliin taas puhuu vanhoja muisteluksia maahiaisista ja äpäristä ja hattaroista.” Uudet ja vanhat uskomukset tuntuvat menevän iloisesti sekaisin, mikä lienee ollut tyypillistä niin Lapissa kuin muillakin alueilla, jotka ovat käännytetty vastikään oikeaan oppiin. Hädän hetkellä sitten on hyvä noitua ja rukoilla vaikka varmuuden vuoksi uuden ja vanhan nimeen!
Lappikirjailijana (ja pappina) itsekin kunnostautunut Arvi Järventaus lyttäsi Paulaharjun kaunokirjallisen debyytin oululaisen Kaiku-sanomalehden sivuilla. Erityisesti Järventauksen mukaan tarinoissa ei ollut psykologista otetta, eli toisin sanoen päähenkilöiden toimintaa ei ole perusteltu mielensisäiseltä kannalta. Järventauksen mukaan ei ole niinkään olennaista perustella taikauskoisen lappalaisen toimintaa, sillä onhan hän jo lähtökohtaisesti ”luonnon tilassa elävä” ja ”uskoo noitien vaikutukseen”. Sen sijaan syytä olisi perustella se, miksi esimerkiksi ”akateemisen sivistyksen” saanut pappi joutuu taikauskon vangiksi ja juoksee lopulta järveen itseltään hengen samalla riistäen.
Ei liene mikään yllätys, että 1930-lukuisessa arvostelussa oikeaoppisen papin epäjärjellinen käytös kaipaa loogista ja suorastaan psykologista perustelua. Nykynäkökulmasta kirja avautuu kahden uskon, vanhan ja uuden, törmäyskenttänä, jossa usko on todellakin vain uskon – ei järjen – asia. Sinällään on aivan sama, uskooko noitiin vai Herraan. Tai kuten muuan urheilutoimittaja kuolemattomasti sanoi: ”toiset uskoo Jumalaan, toiset joulupukkiin, minä uskon Martti Vainioon.” Mitäpä näitä uskonasioita arvottamaan toinen toistaan paremmiksi!
Kansojen juurilla -lukuhaaste #3
Julkaisija: SKS (2000), 1. painos 1934.
Matkalla tuntemattomaan 