Kuva: WSOY.
Ville Kivimäen palkittu historiateos Murtuneet mielet – taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 suhtautuu kriittisesti heti kirjan kansikuvasta lähtien talvi- ja jatkosodan suomalaisen sotilaan kuvaan. Vaikka tutkimus- ja fiktiokirjallisuudessa onkin mielen järkkymistä jonkin verran käsitelty, enemmälti esiin on nostettu viime sotien sankaritarinoita yhdestä suomalaisesta, joka vastasi kymmentä vihollissotilasta. Vasta viime vuosina yksipuolinen kuva on alkanut monipuolistumaan.
Kivimäen mukaan omana aikanaan ajalle tyypillisesti sota nähtiin ”luonnollisena ilmiönä” ja sodasta suoriutuminen oli osa suomalaisen miehen kansalaisvelvollisuutta. Jos mieli kuitenkin järkkyi, tilannetta ei nähty henkisenä haavoittumisena, vaan eräänlaisena heikkona luonteenlaatuna. Kai ajatus oli hieman darwinistinen, ”heikko aines” karsiutuu pois ja vain henkisesti ja fyysisesti vahvat selviytyvät.
Muutenkin ajalle tyypillistä oli, että heikko aines oli järkevää nostaa erilleen varoittavana esimerkkinä, sillä voisihan liian hellämielinen kohtelu johtaa laajempaan poistumaan etulinjasta. Kun mielen järkkymistä ei oikein sopivana pidetty, myös kohtelu ja ”hoitomuodot” olivat tämänkaltaisia. Paikoin hoito oli enemmänkin rangaistuksenluonteista.
Nähdäkseni selitys ajan kovasta luonteesta on omalla tavallaan aivan pätevä. Psykiatria ei ollut kehittynyt vielä kovinkaan kummoiselle tasolle, ja ihmismielen toimintaa ei tunnettu sitäkään vähään mitä nykypäivänä. Peter von Bagh puolusteli muistelmateoksessaan Muisteja isänsä Konrad von Baghin, sota-ajan merkittävän sotilaslääkärin, saksalaissuuntautuneita oppeja samoin argumentein. Olisi aivan liian helppoa ja yksinkertaista tuomita menneitä tekoja nykyajan mittapuita käyttäen.
Ehkäpä kirja viime kädessä paljastaa myös aikansa ihmis- ja yhteiskuntakäsityksen, sen kuinka yksilö nähtiin osana yhteiskuntaa. Siinä missä menneinä sotavuosina yksilö nähtiin vielä vahvasti yhteiskunnalle, nimellisesti isänmaalle, alisteisena osana, nykyään virta on vienyt kohti individualismia. Yksilöllinen käyttäytyminen ymmärretään ja hyväksytään huomattavasti paremmin, ja niin sanotun normaalin yksilön normit ovat jossain määrin hitaasti mutta varmasti laajentuneet. Muutamia vuosia sitten Iso-Britannia palautti kunnian isolle joukolle ensimmäisessä maailmansodassa omien toimesta teloitettuja sotilaita, jotka olivat menettäneet taistelutahtonsa ja samalla yhteiskunnallisen merkityksensä kranaattikauhun (shell shock) seurauksena.
Suuri kysymys lieneekin se, kuinka nämä uudet normit kestävät uuden kriisin, olipa se sitten vaikka sotilaallinen tai muu yhteiskunnallinen kriisi. Voisi olettaa, että nopeasti seuraisi jonkinlainen taantuma ja arvojen pikainen koventuminen. Siinä missä erilaisuutta on helppo ymmärtää aikoina jolloin omat asiat ovat kunnossa, tyypillistä taitaa olla, että esimerkiksi taloudellisen taantuman iskiessä arvomaailma maahanmuuttajia kohtaan kovenee kummasti. Vasta vaikeat ajat kertovat koko totuuden yhteiskunnan ja yksilöiden arvomaailmasta. Kovina aikoina julmia päätöksiä perustellaan eräänlaisena ”pakkotilanteena”, josta kyllä palataan taas jossain vaiheessa normaalitilaan.
Julkaisija: WSOY (2013).
Matkalla tuntemattomaan 
Tämä on huikea kirja, monella tapaa ansiokas, vaikka karuista aiheista kertookin – no, ehkä juuri siksi. Itselleni tämä oli silmiä avaava lukukokemus, vaikkeivät esimerkiksi karut hoitomuodot yllätyksenä tulleetkaan. Kivimäki pohtii aihetta monelta kantilta, kokonaisuus on runsas ja vaikuttava.
Ajankohdan jyrkkä suhtautuminen ja lääketieteen näkökulmat eivät todellakaan ole mikään yllätys. Ymmärrystä olosuhteiden uhreille on aikanaan herunut kovin vähän, monessakin mielessä.