Kuva: Sammakko.
Jo korkeaan ikään ehtinyt (s. 1928) yhdysvaltalainen toisinajattelija Noam Chomsky, eräänlainen älykköversio Michael Mooresta, jaksaa edelleen olla piikkinä amerikkalaisten lihassa. Kielitieteilijänä alun perin uraansa luonut Chomsky ruotii tuttuun tapaansa äärimmäisen suorasukaisesti kotimaansa valtaapitäviä niin talous- kuin ulkopolitiikankin suhteen. Valta on karannut pienelle eliitille, joka kulkee kiltisti suuryritysten talutusnuorassa.
Ehkä juuri kielitieteilijän taustasta johtuen Chomsky muistuttaa useassakin käänteessä, kuinka sanoilla pelataan julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi yleisesti voidaan ajatella vapaakauppasopimuksen tarkoittavan tullimuurien purkamista ja kaupan esteiden poistamista. Chomskyn mukaan asia on kuitenkin päinvastoin, sillä tarkoituksena on lähinnä päinvastaisesti suojella omaa taloutta sekä lisätä suuryritysten ja sijoittajien vapauksia. Sopimusten hyödyt kertyvät jälleen kerran pienelle eliitille.
Samalla tavoin Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa on leimannut puheiden tasolla demokratia sekä muut länsimaihin liitettävät arvot, mutta tosiasiassa politiikkaa on Chomskyn mukaan vienyt eteenpäin Monroen opista johdettu omien etujen härski tavoittelu varsinkin uudella mantereella. Jokainen presidentti on toki muokannut oman doktriininsa vastaamaan vallitsevia olosuhteita, ja Yhdysvaltojen noustua toisen maailmasodan jälkeen maailmanlaajuisesti ylivoimaiseen valta-asemaan, etupolitiikka on laajentunut myös muihin maanosiin.
Tässä presidenttien ketjussa edes Barack Obama ei saa Chomskylta armoa, mikä osaltaan kertonee, että ulkopolitiikan isojen linjojen muokkaaminen ei käy kädenkäänteessä, vaikka siihen olisi halua. Kokonaan toinen kysymys lienee se, mitkä Obaman tarkoitusperät ovat viimeisen kahdeksan vuoden aika olleet. Lienee aika selvää, että saavutetusta vaikutusvallasta ei hänkään ole halunnut luopua. Päinvastoin, Chomskyn mukaan hän on pitänyt kiinni saavutetuista eduista vanhanaikaisin, hyvin brutaalein keinoin.
Kaikki edellä mainittu ei sinänsä tuo mitään järisyttävän uutta tietoa keskusteluun. Valitettavasti taitaa vain olla, että kyseisenkaltaista keskustelua ei juuri edes käydä muualla kuin Yhdysvaltojen ulkopuolella, mikä on koko jutun suurin ongelma. Chomsky nostaa tuttuun tyyliinsä esille valtamediasta esimerkkejä, kuinka arvostetut kommentaattorit kertovat kansalle jatkuvasti samaa valtaapitävien tarinaa maailman tapahtumista. Kriittinen suhtautuminen jää yksittäisten chomskyjen työksi, ja kuten filosofi itse kirjan alkusivuilla mainitsee, heidän asemansa kotimaassaan on suorastaan absurdilla tavalla nurinkurinen.
Kirjan suomennos näyttää osuneen markkinoille oikeaan aikaan, sillä Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi saattaa monenkin asian suhteen poistaa useat järjellisiltä tuntuvat painotukset Yhdysvaltojen politiikasta. Obamalla lienee ollut pyrkimys esimerkiksi tehdä yhteistyötä muiden maanosien kanssa ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Uudelta presidentiltä tällaista ei ainakaan hänen vaalipuheidensa perusteella voi odottaa. Kuten Chomsky Yhdysvaltojen kahdesta puolueesta toteaa, molemmat ovat menneet entistä enemmän oikealle, mutta erityisesti republikaanit ovat nykyään yrityssektorin hallitsema puolue, jonka on houkuteltava äänestäjiä lähinnä pelottelulla.
Kun Chomskyn analyysia peilaa viime kuukausien tapahtumiin, tuntuu se osuneen harmillisen hyvin kohdalleen. Valtaan noustiin täysin järjettömin puhein, mutta toki vasta aika näyttää, kuinka tätä valtaa tullaan käyttämään. Ennusmerkit eivät liene kuitenkaan kovin valoisia.
Tuorein Chomsky-suomennos on hänelle tyypillinen tekstikokoelma. Tarina aaltoilee Lähi-idän, Amerikan mantereiden sekä Euroopan välillä, ja myös ajalliset hypyt ovat sallittuja. Punaisena lankana toimii kuitenkin koko ajan kriittinen suhtautuminen havaittuun todellisuuteen, niihin asioihin, joista valtavirta vaikenee. Chomsky on osannut aina kirjoittaa selkeäsanaisesti, joten aiempaan kirjallisuuteen tutustuminen ei ole välttämätöntä toisen näkökulman saavuttamiseksi.
Jos Chomskylta kysyttäisiin, mikä erottaa toisistaan Yhdysvallat ja Venäjän, kyyninen vastaus olisi varmaan, että Venäjällä demokratian harhakuva on luotu huomattavasti kömpelömmin kuin Yhdysvalloissa.
Alkuteos: Who Rules the World? (2016), Julkaisija: Sammakko (2016), Suomentanut: Mikko Pihlajavirta.
Matkalla tuntemattomaan 
Jäin miettimään tuota sun viimeistä kappaletta. Mitenköhän venäläiset itse asian kokee? Luin Kniivilän kirjan Putinin väkeä ja se oli hyvin valaiseva sen suhteen, miksi Putinin kannatus on niin korkeaa.
Post-truth -aika asettaa paljon haasteita yhteiskunnallisesti.
Venäjältä puuttuu aika pitkälti kaikki ruohonjuuritason demokratia(kin). Esimerkiksi Suomessa demokratia lienee juurtunut ajatteluun aika syvälle siitä syystä, että täällä on jo 1800-luvulta pitkät perinteet yhdistystoiminnasta ja sen sellaisesta mikrotason vaikuttamisesta. Kun demokratia typistyy silloin tällöin käytäviksi vaaleiksi, odotuksetkaan ei taida olla kovin erikoiset. Äänestetään sitä tuttua nimeä, joka meuhkaa joka päivä tv:ssä ja lupaa vaikka mitä… Kömpelö demokratian irvikuva on tällöin aivan riittävä. Jotenkin tuohon tapaan voisi ajatella.
Chomsky taisi tässäkin kirjassa juuri puhua, että demokratia on kuin kaivoon kannettu vesi, ei se siellä pitkää pysy, ts. Yhdysvallat on usein syyllistynyt juuri siihen, että demokratiaa on tuputettu ylhäältä alas unohtaen, että kaikki lähtee liikkeelle aivan toisesta suunnasta. Sananvapaus.. kyky vaikuttaa ensin omaan elämäänsä pienemmässä mittakaavassa… jne.