Urheilua käsittelevät kirjat tuntuvat usein olevan tietokirjailijoiden laatimia (yleensä laadukkaita) kokonaisesityksiä, jotka keskittyvät tulosurheilun saralle. Harvemmin kovan luokan historiantutkija tarttuu urheiluteeman, mutta yhtenä poikkeuksena on esille nostettava valtiotieteiden tohtori Markku Jokisipilä, jonka erikoisalueena mainitaan poliittinen historia.
Tutkijalla itsellään on myös urheilutaustaa, mikä ilmeisesti selittää kiinnostuksen kohteita tutkimustoiminnan suhteen. Teoksessa Punakone ja vaahteranlehti Jokisipilä on taidokkaasti yhdistänyt kaksi leipälajiaan, urheilun ja poliittisen historian, tarkemmin ottaen jääkiekon ja kylmän sodan poliittiset taistelutantereet. Jäätynyttä taistoa kun käytiin kaikilla rintamilla, myös kiekkokaukalossa.
Jokisipilän näkökulma on siis mahdollisimman kaukana pikkutarkasta tulosurheilusta. Näkökulmana on lähinnä se, kuinka Neuvostoliitossa jääkiekko valjastettiin sosialismin rakentamisen välineeksi ja eräänlaiseksi näyteikkunaksi neuvostojärjestelmän erinomaisuudesta niin omille kansalaisille kuin länsimaalaisille lajitovereille.
Neuvostoliitto kykeni toisen maailmansodan jälkeen nousemaan yllättävän nopeasti eurooppalaisen ”amatöörikiekon” huipulle. Käytännössä tämä nousu tapahtui parin vuosikymmenen aikana 1950–1960-luvuilla. Lähtökohdat sodan runtelemassa kommunistivaltiossa olivat sen verran onnettomat, että esimerkiksi punakoneen varustustaso oli länsimaalaisiin kilpailijoihin nähden surkuhupaisa. Varusteiden puutteet korvattiin konemaisella harjoittelulla, josta ei kuitenkaan mielikuvitusta puuttunut.
Kun neuvostokiekko oli noussut Euroopan huipulle, oli 1970-luvulla aika haastaa kapitalistisen maailman ammattikiekkoilijat. Vuoden 1972 Summit Series -ottelusarja on saavuttanut legendaarisen maineen. Näiden kahdeksan pelin jälkeen kiekkomaailma ei ollut enää entisensä, Jokisipilä toteaa. Taitavat venäläiset kun tarjosivat rajua ja suoraviivaista peliä pelaaville vaahteralehdille tasaväkisen haasteen. Vuosien myötä Eurooppalaisen ja Amerikkalaisen kiekon erot tasoittuivat ja samalla uuden maailman taalakaukalot avautuivat vähitellen myös eurooppalaisille mailataitureille.
Vaikka kaukalossa käytiin kahden erilaisen poliittisen ja taloudellisen järjestelmän taistelua, todellisuudessa yhteiset kohtaamiset rakensivat mitä myös jonkinlaista yhteiseloa kahden eri (kiekko)järjestelmän kesken. Ja lopulta taisi olla niin, että monelle pelaajalle tärkeintä oli vain kiekko, poliitikoiden tehtäväksi jäi mahdollisen propagandahyödyn esiin nostaminen sekä tappioiden vähättely.
Itse asiassa samasta aiheesta on laadittu myös omalla tavallaan erinomainen dokumenttielokuva. Gabe Polskyn Red Army -elokuvassa Vjatšeslav Fetisov muistuttaa oivallisesti haastattelijana toimivaa elokuvantekijää, että jääkiekkoa pelattiin pelaajien toimesta isänmaalle, ei niinkään sen kommunistiselle järjestelmälle. Muutenkaan maailma ei ollut niin mustavalkoinen kuin joistain kylmän sodan kuvauksista voisi olettaa. Länsimaalaiselle haastattelijalle kyseisenkaltainen isänmaallisuus (ja nostalgia) tuntuu kuitenkin olevan vaikeasti avautuva asia, sillä olihan länsimaisen propagandan mukaan Neuvostoliitto yhtä kuin pahan valtakunta!
Kaiken kaikkiaan Jokisipilä on kirjoittanut kirjan, jota voi suositella sekä historiasta että jääkiekosta tai ainoastaan jommastakummasta kiinnostuneelle. Teos palvelee kumpaakin lukijakuntaa, mutta samalla jo kirjan lähdeluettelo paljastaa, että taustatyötä on tehty sellaisella tavalla kuin historiantutkijan odotetaan tekevän.
Julkaisija: Otava (2014).
Matkalla tuntemattomaan 
Paluuviite: Tuomas Hovi: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula | Matkalla tuntemattomaan