Sven Lindqvist: Terra Nullius – Matkalla ei-kenenkään-maassa

Taannoisissa Australian parlamenttivaaleissa tehtiin historiaa, kehitys nytkähti jälleen pienen askeleen eteenpäin, kun parlamentin alahuoneeseen valittiin ensimmäistä kertaa maan alkuperäisväestöön kuuluva naiskansanedustaja. Uutisen mukaan pienen alkuperäisvähemmistön (Wikipedian mukaan 2,3 % Australian väkiluvusta vuonna 2006) edustaja on kaiken kaikkiaan vasta kolmas laatuaan.

Kyseessä on hämmentävä ja yllättävä fakta sinänsä, vaikka tiedossa onkin, että aboriginaalien asema on ollut eurooppalaisten saavuttua erittäin tukala. Brittien laajentaessa 1800-luvulla imperiumiaan eurosentrisestä näkökulmasta katsottaessa maailman ääriin saakka, kansojen kohtaaminen kun johti nopeasti alkuperäisväestön ja heidän kulttuurinsa laajamittaiseen tuhoon.

Advertisement

Olavi Paavolainen: Volga virtaa nyt Moskovaan

Kuva: Teos.

Olavi Paavolainen Neuvostojen maassa eli arkistoista kaiveltuna synkän yksinpuhelijan jäljelle jääneet kirjoitukset Neuvostoliiton reissulta kesältä 1939, ajalta juuri ennen talvisodan syttymistä. Matkan ajankohta on ainakin mielenkiintoinen, sillä kulissien takana neuvoteltiin kovasti Suomen kohtalosta, ja lopulta elokuussa Suomi ”annettiin” Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan myötä Neuvostoliitolle.

Paavolainen ei näistä asioista kuitenkaan mitään kirjoita, sillä kirjaan ei ole mahtunut käytännössä mitään poliittista tai ideologista pohdintaa. Tämä on sinänsä loogista, sillä kirjalle ei ollut enää tilausta talvisodan sytyttyä, ja sotien jälkeen ilmapiiri oli kovin toisenlainen, sanoissa piti olla varovainen. Kolme ensimmäistä artikkelia – Pietari-Leningrad, Volga ja Tanssitaide – jopa julkaistiin jatkosodan päätyttyä. Artikkelien nimet kertovat pitkälti tekstien aiheet.

Isaac Asimov: Tähdet kuin tomua

Kuva: Jalava.

Isaac Asimovin varhaisteos Tähdet kuin tomua tuntuu lähinnä jonkinlaiselta alkusoitolta monipolviselle avaruusseikkailulle, jonka puitteissa ratkotaan galaksien välistä herruutta. Tällainen mielikuva syntyy pitkälti siitä syystä, että kirjan juoni vedetään kasaan alun kehittelyn jälkeen kovin hätäisesti.

Lisäksi teokseen on ympätty enemmän tai vähemmän kirjailijan tahdon vastaisesti ylimääräinen sivujuoni, historiallisen dokumentin etsintä, joka sekoittaa kirjan rakennetta entisestään. Välillä kun tämän dokumentin tärkeys pääsee unohtumaan, kunnes ajatus kiskaistaan loppumetreillä jälleen uudestaan esille. Kun kuitenkin ajattelee kirjan julkaisuhistoriaa, se ilmestyi ensimmäisen kerran 1950-luvun alussa, on jo alusta asti selvää, mitä dokumenttia teoksessa haetaan. Kylmän sodan aikakaudella kun käytiin maa-planeetalla taistoa siitä, mikä järjestelmä onkaan lopulta paras kaikista.

Masuji Ibuse: Musta sade

Atomipommin yhtenä kehittäjänä historiaan jäänyt Robert Oppenheimer muisteli vuonna 1965 ensimmäisen koeräjäytyksen aiheuttamia ajatuksia lainaamalla hindujen pyhää tekstiä: ”Nyt minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja.” Suunnattoman tuhovoiman vangitseminen vei myöhemmin, kylmän sodan aikana, kahtiajakautuneen maailman kauhun tasapainon aikakauteen. Idän ja lännen johtajat pitivät hallussaan sellaisia voimia, että niiden käyttäminen olisi johtanut koko ihmiskunnan loppuun.

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat omasi kuitenkin yksinoikeuden tähän aseeseen, jonka voimin Japania vastaan käytyä taistelua päädyttiin jouduttamaan tuhoamalla Hiroshiman ja Nagasakin kaupungit. Jo aiempina vuosina Saksan kaupunkeja, ennen kaikkea niiden siviilikohteita, oli pommitettu massiivisin iskuin, joten moraalisesti arveluttava teko tuntui ilmeisen loogiselta jatkumolta (kts. esim. Jonathan Glover: Ihmisyys). Siinä missä Euroopassa sodittiin kuitenkin katkeraan loppuun saakka, sota Japania vastaan päättyi hyvin nopeasti täydelliseen antautumiseen.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä

Viimeisen parinkymmenen vuoden ajan on jauhettu kyllästymiseen asti siirtymisestä postmoderniin aikaan, jota leimaa kaikenlainen epämääräisyys ja pirstaleisuus. Vajaat sata vuotta sitten puolestaan kohkattiin kovasti, kuinka yhteiskunta on vähitellen jättämässä 1800-luvun aikakauden taakseen ja siirtymässä moderniin aikakauteen, koneiden, sähkön, autojen ja kaupunkien maailmaan, ”mekaanisten sensatioiden” aikakauteen.

Myös myöhempi synkkä yksinpuhelija Olavi Paavolainen kirjoitteli innoissaan artikkeleita uuden aikakauden ihmeistä siinä samalla suomalaisten henkistä takapajuisuutta – aivan oikeutetusti – kritisoiden. Esimerkkinä kritiikistä toimikoot yksi selvimmistä: ”Suomalaista filmitaidetta ei ole olemassakaan; on vain n. s. kotimaisia filmejä, jotka muistuttavat peräkkäin liimattuja amatöörivalokuvia.”

Bohumil Hrabal: Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille

Tšekkiläiseen taiteeseen tuntuu kuuluvan tietynlainen keveys ja leikkimielisyys. Vakaviakaan aiheita ei käsitellä turhan raskassoutuisesti, rautalangasta taivuttelemalla, mikä saattaa olla tyypillistä esimerkiksi kotimaiselle kirjallisuudelle. Bohumil Hrabalin Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille kertoo lähinnä yhden ihmisen elämästä, yhden päättymättömän virkkeen voimin. On kai se jossain määrin loogistakin, sillä elämähän on yhtä jatkumoa asiasta toiseen, kaiken menneen vaikuttaessa tulevaan.

Kirjan päähenkilö näyttää syntyneen 1800-luvun lopulla Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaan. Maailmansodan melskeiden läpi hän päätyy lopulta vanhana miehenä rautaesiripun taakse valtioon nimeltä Tšekkoslovakia. Eric Hobsbawmin määritteitä käyttäen yhden ihmisen elämä alkaa menneestä maailmasta, pitkältä 1800-luvulta, ja päättyy sekasortoiselle ja lyhyelle 1900-luvulle. Jos mennyttä maailmaa leimaa jonkinlainen pysähtyneisyys, uusi aika tuo tullessaan runsaasti muutoksia suuntaan jos toiseen.

Erkki Vettenniemi: Suomalaisen kestävyysjuoksun historia

Kuva: SKS.

Suomalaisen yleisurheilun kunnian päivät ovat jo takanapäin. Arvokisoista kotiin kannettavaksi jää lähinnä yksittäinen keihäänheiton mitali. Viime aikoina myös keihäänheiton suhteen on käynyt samoin kuin aikoinaan kestävyysjuoksulle. Kun lajia alettiin harrastaa muuallakin kuin Suomessa, arvokisavoittajat ovat löytyneet jostain aivan muualta kuin pohjolasta.

Nykysukupolville tuoksahduksen menneestä maailmasta ovat tuoneet lähinnä pari EM-tason kestävyysjuoksuvoittoa (Janne Holmén 2002 ja Jukka Keskisalo 2006). Penkkiurheilijan mielenkiinto on siirtynyt jo aikaa sitten muihin lajeihin, ja menestyksen vuosiin, kuviin ja tunnelmiin, on palattava kirjan sivuja selailemalla. Samalla toki voi vilkuilla videoita Youtubesta.

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus

Kuva: WSOY

Umberto Eco on tuttu historiallisista tiiliskiviromaaneistaan, joissa historia ei ole ainoastaan kulissin roolissa, vaan hyvinkin aidonoloinen osa tarinaa. Kirjastosta mukaan tarttunut Numero Zeron tapaus yllätti jo sivumäärällään. Nopealukuinen teos on vain parinsadan sivun mittainen.

Kirja sijoittuu 1990-luvun alun Milanoon ja on suhteellisen suoraviivainen mediasatiiri. Tekstissä herkutellaan sillä, kuinka helppoa asioiden vääristely lopulta on, vaikka pohjalla saattaisi olla ihan todellisiakin faktoja. Kun muistetaan, että Italia on viime aikoina tullut tunnetuksi lähinnä mediamoguli Silvio Berlusconin toilailuista, yksi kritiikin kohteista lienee selvillä.

James Joyce: Kuollut

Kuva: ntamo.

Hollywoodin ohjaajalegendoihin laskettavan John Hustonin (1906–1987) pitkän uran viimeiseksi teokseksi jäi James Joycen novellin Kuollut filmatisointi. Elokuva näki päivänvalonsa Hustonin jo vaihdettua hiippakuntaa. Lienee turhaa dramatisoida filmin syntyvaiheita, mutta selvää on, että ohjaaja tiesi voimiensa vähenevän ja kuoleman olevan lähellä. Saattoipa hän jo arvailla elokuvan jäävän viimeiseksi ponnistuksekseen.

Joycen lyhyttarina muistuttaa samoin elämän hauraudesta, joten ei ole mikään sattuma, että Huston tarttui tähän tarinaan, joka alkaa juhlana, mutta päättyy sekavissa merkeissä. Elämä on täynnä sattumanvaraisia tapahtumia, kenties iloa ja onnistumisiakin, mutta jossain vaiheessa on laskun maksun paikka.

Nathanael West: Heinäsirkan aika

Hollywoodin unelmatehtaan henkisestä tyhjyydestä lienee kirjoitettu useampikin kitkeränsävyinen tragikomedia. Nathanael Westin Heinäsirkan aika (1939) taitaa olla kuitenkin yksi ensimmäisistä kriittisistä suhtautumisista kulissielämään, ja itse asiassa teos ei sisällä juurikaan komiikkaa, vaan on lähinnä traaginen kuvaus unelmien särkymisestä.

Teoksen vahvimmassa kohtauksessa yksi päähenkilöistä, taidemaalariksi pyrkivä, mutta lavastemaalariksi Hollywoodiin päätynyt, Tod Hackett kirjaimellisesti talsii epäaitouden läpi kävellen yhden elokuvan kulisseista toiseen. Vuosisatojen sivistys on alennettu tuulessa lepattavaksi kertakäyttöhyödykkeeksi, joka päätyy lopulta unelmien kaatopaikalle.