Kuva: Into Kustannus.
Ex oriente lux, kuten muinaiset ihmiset tapasivat sanoa, eli idästä valo tulee, tarkoittaen sitä, että antiikin kreikkalainen sivistys kulkeutui islamilaisen maailman kautta takaisin keskiaikaiseen Eurooppaan, jossa erään toisen karkean yleistyksen mukaan elettiin pimeää keskiaikaa kulttuurin ja oppineisuuden rappeutuessa. Nykykatsannon mukaan länsimaalaiset keskiaikaiset ihmiset olivat taikauskoisia tomppeleita, jotka painostavan uskonnon siivittämänä kiinnittivät huomionsa lähinnä lupaukseen paremmasta elämästä tuonpuoleisessa – jos nyt lopulta siihenkään.
”Taikausko hallitsi jokapäiväistä elämää. Lyhyesti sanottuna ihmisillä ei ollut käytössään minkäänlaisia tieteellisiä menetelmiä, vaan vallitsi eräänlainen yleinen mania ja mielenvikaisuus, mistä todistavat laajalle levinneet uskomukset ja ihmisten mieliä hallinneet kuvat maailmanlopun lähestymisestä ja yliampuvat selitykset luonnonilmiöille”, Jonathan Lyons tiivistää länsimaalaisen ihmisen maailmankuvan pimeinä vuosisatoina.
Lyons on kiinnittänyt huomionsa tähän sangen mielenkiintoiseen ajanjaksoon ja hän käsittelee yhteiselon kautta tapahtuvaa kulttuurien rikastumista muutamien tunnettujen nimien kautta. Kirjan sivuilla tiedon perässä seikkailee muun muassa 1000-luvulla syntynyt Adelard Bathilainen. Kirja soutaa ja huopaa muutamia satoja vuosia hänen elämänsä molemmin puolin ja kertoo sinänsä taidokkaasti, kuinka tiedonjanoiset uudet itämaan tietäjät ottivat antiikin sivistyksen omakseen ja ennen kaikkea kehittelivät sitä omiin tarpeisiinsa.
Siinä missä Euroopassa uskonto tuntui jarruttavan kehitystä, islamilaisessa maailmassa ikuinen kädenvääntö uskonnon ja tieteen kanssa saatiin nimittäin tasapainoon ja tiede sai (meidänkin onneksemme) vapaasti kehittyä. On sinänsä surkuhupaisaa, että molemmissa maailmoissa, itäisessä ja läntisessä, uskonnolla oli yhteiskunnassa keskeinen rooli, ja jopa uskonnon takia tieteellinen kehitys oli tarpeen (mm. juhlapäivien ja rukoushetkien tarkka määrittely), mutta länsimaalainen sivistys haparoi silti pitkään pimeässä.
Lyons on kirjoittanut suhteellisen käytännönläheisen ja populaarin teoksen, hän välttelee teoreettisia nimityksiä, eikä juuri poraudu kovinkaan syvälle tieteellisen maailmankuvan kehitykseen vuosisatojen aikana. Kuitenkin ajatus lienee, että antiikin tiedon palatessa länsimaihin jatkokehitellyssä muodossaan tarpeeksi fiksut ajattelijat kuten Tuomas Akvinolainen kykenivät sen uskontoon yhdistämään (ei ainoastaan ”säilöttynä”) ja raivaamaan tietä tulevien vuosisatojen humanismille ja empirismille.
Lopulta katse käännettiin aluksi antiikin auktoriteettien suuntaan ja jonkin ajan päästä huomattiin, että kyllähän he olivat viisaita hekin, mutta omat aistihavainnotkin voivat jotain uutta kertoa, maailma ei ole vielä loppuun asti selitetty. Ilmeisesti tälle kehitykselle lopulta olennaisin selittävä tekijä oli se, että jähmettävän uskonnon vaikutus yhteiskunnassa väheni, vaikka kirkon vaikutus säilyi vielä pitkään varsin huomattavana. Lyons suomii kovasanaisesti keskiaikaisen ihmisen uskonnollista maailmankuvaa, mutta ajattelun muutos oli hidasta, esimerkiksi noitavainot ajoittuvat pitkälti 1400–1600-luvuille, kirjan tarkasteleman ajanjakson jälkeiseen aikaan!
Voidaan siis lopuksi todeta, että historiastamme löytyy esimerkki kulttuurien kohtaamisesta, johon voidaan liittää positiivinen etumerkki. Jokainen vetäkööt omat johtopäätöksensä, kuinka esimerkkiä voi soveltaa nykyaikaan. Toinen huomionarvoinen asia lienee se, että islamilaisella ja läntisellä maailmalla on hyvin vahva yhteinen perintö. Sekin tuntuu monesti unohtuvan.
Alkuteos: The House of Wisdom – How the Arabs Transformed Western Civilization (2008), Julkaisija: Into (2014), Suomentanut: Niina Saikkonen.
Matkalla tuntemattomaan 