Pentti Haanpää: Kenttä ja kasarmi

Koottujen teosten toisen osan kansi.

Kaikki tuntevat Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmi -novellikokoelman maineen, sotaväkeen kriittisesti suhtautuvan kirjan vastaanotto valkoisessa Suomessa oli kaikkea muuta kuin suopeaa ja kritiikeissäkin siihen suhtauduttiin hyvin vaihtelevasti, erään arvion mukaan Haanpään näkemys armeijasta olisi kovin yksipuolinen.

Varmaan se sitä vähän onkin, koska kirjassahan on jossain määrin juuri kärjistetty ja tuotu esiin niitä negatiivisia puolia, joita koko laitokseen sisältyy, lusmuilua, häröilyä ja sekopäisiä alkoholismiin kallistuvia kyynisiä kapiaisia, jotka ovat äärimmillään kostonhaluisia sadisteja. Nämä samat jututhan ovat totta vielä lähes sata vuotta myöhemminkin, mutta tietenkin vain osa totuutta. Jos kuitenkin epäkohtia haluaa esille tuoda, niin mikäs sen parempi keino kuin huumorilla ja kärjistäen. Lieneekö 1920-luvun lopulla tämä mennyt kokonaan ohi, ja kirja on otettu vastaan aivan liian totisesti? Näin voisi kuvitella, kun kapinastakin oli ollut vain kymmenisen vuotta aikaa ja oikeistopiireissä pelättiin ”vapaussodan” voiton menetystä.

Selailin kirjan luettuani Peter von Baghin mainioita teosta Sininen laulu, ja eräällä sivulla näyttääkin Haanpää olevan jääkärinä Kiviniemen varuskunnassa vuonna 1926. Jo kirjaa lukiessa tuli kuitenkin heti selväksi, että näin tarkkaan kuvaukseen ei mitenkään pysty ilman omakohtaisia kokemuksia. Uskallan nimenomaan sanoa tarkkaan kuvaukseen sen vuoksi, että ihmistyypeistä ja heidän käytöksestään on selvästi tunnistettavissa tuttuja hahmoja omilta varusmiesajoilta. Asioita saatetaan kenties nimittää hieman eri termeillä (joitakin jopa samoilla), mutta pohjalla näyttää olevan hyvin samat ajatukset.

Moni on saattanut esimerkiksi törmätä seuraavaan ajatuksen palvelukseen astuessaan: ”Minäkin kun tulin, kuulin sanottavan, ettei täällä valehtelematta ja kiertelemättä pärjää. Olin monni, en ymmärtänyt, ajattelin, että eiköhän: suora kun on, niin suorin käypi. Mutta nyt minä jo tiedän toista. Armeijalaiseksi täällä täytyy muuttua, jos haluaa olla vähääkään ihmisellinen itseään ja muita kohtaan. Se mies olisi lyhytikäinen, joka tililleen täyttäisi säännöt ja kihojen mielinouteet.”

Ajattelisin itse, että kun yksilöllisyydelle ei jätetä tilaa vaan kaikki tehdään orjallisesti hierkkisen rakenteen avulla käskyttämällä ja mitään perustelematta, ennemmin tai myöhemmin ihminen oppii Haanpään sanoin ”armeijalaiseksi”. Toisin sanoen huomaa, että jos häntä ei yksilönä oteta, ainakin oma olo on tehtävä mahdollisimman helpoksi tekemällä vain ja ainoastaan välttämätön ja luistelemalla kaikesta muusta. Ehkä valehteleminen on hieman vahva sana, mutta muutamakin kuukausi riittää siihen, että vieläkin on huomattavissa, että kyseisessä laitoksessa joutuu pakostakin ajatusmaailmaansa rukkaamaan uusiksi. Suoruudelle (tässä se rinnastuu mielestäni myös sanaan yksilöllisyys) kun arvoa ei anneta, vain sille että asiat tehdään juuri niin kuin käsketään. Harvalle ihmiselle se lopulta sopii. Ehkä heistä joille se sopii, tulee sitten kapiaisia?!

Vaikka armeija-aika onkin muistoissa jossain määrin ”epäinhimillisenä”, oudosti siihen liittyy myös jotain haikeutta – kenties Haanpäälläkin. Lukiessa lyhyitä novelleja Sotilasjunassa (jonka poistamista WSOY edellytti kokonaan kirjan julkaisemiseksi) ja Kertomus jänisvainajasta, ei voi olla ajattelematta, että pojat on poikia: ”on sanottu, että lapsen mieli on vähästä hyvä. Sotamieskin imee iloa missä sitä suinkin pisara lienee.” Kun samassa veneessä ollaan, ennemmin tai myöhemmin huumorikin alkaa kukkia, ja onhan se niinkin, että aikalailla lapsia parikymppiset sotamiehet ovat, joten ehkä se on juuri hyvä aika suorittaa pakollinen palvelus alta pois. Voisi kuvitella, että vanhemmiten huumori ja toveruuskaan eivät jaksaisi enää pelastaa yksilöllisyyden puutteelta.

Ja mitä siihen haikeuteen tulee, niin Haanpää tuntuu jättävän lopulta jotenkin koko asian auki: ”Toisten miesten laulu saa kajahtaa kivisessä kasarmissa, laulu, nauru ja kirous, mieleen piirtyy mietteitä ja muistoja näköjään niin karusta ja hedelmättömästä, mutta kuitenkin hedelmän kantavasta ajasta, karvaan tai mehevän.”

Kun nyt novellikokoelman on päässyt loppuun, viimeistään huomaa, että kyseessä on jonkinlainen löyhä inttiajan kestävä tarina alokkaasta reserviin astumiseen saakka. On vielä kuitenkin palattava kertaalleen aivan alkuun, sillä ensimmäinen novelli Saksan jääkäri  nousee selvästi poliittisena (muut kun ovat pelkästään armeijan kriittistä kuvailua) esille jonkinlaisena johdantona.

Johdantona jo siitäkin syystä, että se sijoittuu alun suhteen hieman varhaisempaan aikaan, kymmenluvulle, kun joukko suomalaisia matkasi isänmaallisista syistä Saksaan sotaoppia hakemaan. Usein kuitenkin unohtuu (ja joissain piireissä vieläkin unohdetaan), että kyseisen joukkion yhteiskunnallinen tausta oli yllättävän kirjava, joukkoon kun mahtui myös ns. punajääkäreitä. Haanpään kertomuksen torpparin poika ei punajääkäri kuitenkaan ollut (suurin osa heistä kun taisi jäädä Saksaan), sillä hänen ajatteluaan näyttää elähdyttäneen erittäin vahvasti Runebergin ja Topeliuksen henki, mistä johtuen hän myös valkoisten puolella taisteli – yllättäen omiaan vastaan. 1800-luvulta kurotetaan siis aina itsenäisen Suomen alkuvuosiin saakka.

Itse ristiriidan kuvaus on äärimmäisen mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä esimerkiksi torpparien erilaisesta aatteellisesta taustasta (tai vähäisestä yhteiskunnallisesta tiedostavuudesta) työläisiin verrattaessa: ”Tosin hän oli alussa ällistynyt, pelästynyt, että tämä kansa, josta hän oli lukenut nuoruutensa runokirjoista, jonka piti olla tyyni ja lainkuuliainen, ehkäkin sodassa urhea, että tämä kansa saattoi olla niin kiihkeä veriltään.. [..] Tämä oli nyt vihdoinkin sitä unelmoitua, kävivät suuret tuulet, oli alkanut vapaussota. Nyt oli tapella nyökyteltävä, ei ajateltava.”

Vaan tässäkin tarinassa loppu antaa sekä vastauksia että jättää kysymyksiä.

Julkaisija: Otava (1989), 1. painos (1928, Kansanvalta).

Advertisement