Diktoniuksen Janne Kuutiossa kirjan nimihenkilö joutui 1920–1930-lukujen pyörteissä ties minkälaiseen tilanteeseen vieläpä poliittisista raja-aidoista välittämättä, vastentahtoisesta punikista tuli myöhemmin muiluttaja. Diktoniuksen novellikokoelmassa Suomen tasavallan kansalaisia päähenkilöitä on yhtä monta kuin novelliakin, joten yhtä antisankariparkaa ei tarvitse pyörittää kaikenkarvaisissa ja ajalle kovin tyypillisissä tilanteissa.
Sillä siitähän tässä kirjassa on hyvin pitkälti kyse, erinnäisiä ihmiskohtaloita 1930-luvun Suomessa, yhdistävänä tekijänä aika useassa tarinassa on jonkinlainen (surku)hupaisa ote. Janne Kuution oikeistokonservatiivi veli haaveilee tehtaasta, joka suoltaa urkuja ja kuularuiskuja, punikki on puolestaan mammanpoika ja saamaton vätys, joka ei tiedä mitä tehdä ja isäntä sekoilee humalassa ja tulee talutetuksi sirkuksesta pois porilaisten marssin säestyksellä. Tämähän alkaa olla paikoitellen kuin jotain hassujen ja kärjistettyjen sketsihahmojen hyväntahtoista sekoilua. (Luettuani Donnerin kirjoittaman elämänkerran Diktoniuksesta, minulle tuli jonkinmoinen mielikuva kirjailijasta aikamoisena huumoriveikkona, vaikka sitä ei kirjassa mielestäni suoranaisesti mainita.)
Ja siihen se paikoin jääkin, kovin pinnallisen tuntuiseksi siis, muutamien hassujen tapahtumien hahmotteluksi. Taas on pakko miettiä, että ehkä kahdessa osassa vuosina 1935 ja 1940 ainoastaan ruotsiksi (suomeksi vasta 1972) julkaistujen novellien näkökulmat ja hahmot ovat olleet radikaalimpia hahmotuksia omana aikanaan, sillä nykylukijaan ne eivät aina tunnu tehoavan, joskin poikkeuksiakin löytyy.
”Vankeus vieraassa maassa ei kyllä ole lastenleikkiä, niin kuin sä sanot, mutta kun tuntee itsensä vangiksi omassa maassaan – se on tuhat kertaa katkerampaa”, toteaa Neuvostoliitosta Suomeen palanneen punikin äiti, joka on saanut punikin leiman niskaansa, koska miesvainaa on ollut kerran lakossa mukana. 1930-luku lienee ollut eittämättä ajatusmaailmaltaan kovin mustavalkoinen, mutta lieneekö kuitenkaan ajatuksen sanominen ääneen ollut mikään mullistus? Ainakin 1930-luku tulee tiivistettyä suhteellisen hienosti: ”Mutta täällä ei siedetä ihmistä; täällä pitää olla punainen tai valkoinen tai ruskea tai sinimusta – joku väri pitää olla, jos ei sielussa niin sitten naamassa tai puserossa.” Novelli Äiti onkin poliittisine sanailuineen yksi mielenkiintoisimmista.
Pidin kovasti myös novellista Hirvikuula, joka sijoittuu pula-aikaan ja kertoo ajalle tyypillisestä maatilan pakkohuutokaupasta. Ikääntyneen päähenkilön katkerassa sanailussa jälkikasvu saa huutia, eikä oikein ymmärrystä löydy uudelle ajallekaan: ”Yhtenä päivänä ahtavat pankit häneen rahoja, sanovat: rakenna ja levennä, hanki separaattoreita ja sähköllä käyviä puimakoneita – me kaikki seisomme takana! Ja toisena karjuvat jo kaukaa vastaan, jos uskaltaa lähestyä heidän markkamakasiiniaan pienellä lappusella; kyytiä saa että on rakentanut ja levennellyt.” Olisi muuten ollut hyvä, jos tämä oppi olisi luettu ja sisäistetty 1980-luvun kasinotalouden hulluina vuosina, olisi kenties 1990-luvun krapula ollut astetta paria pienempi.
Ei siis voi sanoa, etteikö Diktoniuksella olisi novelleissaan myös erinomaisia huomioita omasta ajastaan. Lopulta kirjan jälkimmäisen osan avaavassa novellissa Veikko pieni teurastajarenki, nimihenkilö ”sekoaa” niin pahasti että kyllästyy teurastamiseen ja palaa kotiseudulle maayhteyteen, mistä hänet tietenkin hulluksi leimataan, kun on ”herrashommansa” pois heittänyt. Ei voi kuitenkaan olla ajattelematta, että ehkä hän on lopulta hullulta näyttävän vuosikymmenen ainoa järkevä henkilö, joka kykenee näkemään (vaistoamaan?) huomattavasti enemmän kuin moni muu. Kovin helposti kyseisestä novellista on joka tapauksessa luettavissa symbolista puolta ja laajempaa hahmotelmaa myös kaiken itsestään selvän lisäksi. Tiedä sitten, onko Diktonius sen kummemmin ajatellut kyseistä novellia miksikään avainnovelliksi, mutta jotain vastakkaista siinä kaikelle muulle ajan todelliselle hulluudelle on.
Vaikka Jörkka on Diktonius-elämänkerrassaan käynyt nämäkin novellit suhteellisen tarkasti läpi, Veikosta hän ei jostain syystä mainitse mitään. Kummallista sinänsä, koska itselleni kyseinen novelli hyppäsi selvästi joukosta esiin.
Kun vielä kirjan kieli ei moderniudestaan huolimatta ole lukukelvottoman modernia, että kyllä vaan tämä Suomen tasavallan kansalaisia on lopulta mielenkiintoinen pieni kirjanen ja hahmotelma menneestä ajasta. Suosittelisin jopa tutustumaan mieluummin tähän kuin Janne Kuutioon, jos on valittava kahden väliltä.
Alkuteokset: Medborgare i republiken Finland; Medborgare: andra samlingen (1935/1940), Julkaisija: Tammi (1972), Suomentanut: Marianne Tarkka, Pekka Tarkka, Elmer Diktonius
Matkalla tuntemattomaan 
Minä ehkä ottaisin tämän ennen kuin Janne Kuution. Itse asiassa vaikutti älyttömän mielenkiintoiselta ajankuvauksessaan.
Paikoin oli todallakin erittäin teräviä kuvauksia ajasta kuten tuohon jotain nostelinkin lainauksien muodossa. Jo siinäkin mielessä lukemisen arvoinen, vaikka JK ilmeisesti tunnetaan nimenä paremmin, mikä johtunee aika paljon ko. kirjan kokeellisesta muodosta.