Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi

Katseltuani jonkin aikaa sitten Woody Allenin suhteellisen tuoreen elokuvan Midnight in Paris, tartuin saman tien Ernest Hemingwayn kirjaan Nuoruuteni Pariisi. Kumpainenkin teos kun sijoittuu täsmälleen samaan aikaan, 1920-luvun Pariisin taitelijapiireihin.

Tarkemmin sanottuna Hemingwayn muistelmateos ajoittuu vuosiin 1921–1926, jolloin nuoren kirjailijan ensimmäinen romaani Ja aurinko nousee oli vielä työn alla, ja mies kirjoitteli lähinnä novelleja ja kulutti aikaansa kahviloissa välillä nämä askareet onnistuneesti yhdistäen.

Kuten Allenin elokuvassa, myös kirjassa törmätään moniin taiteilijakuuluisuuksiin. Selvimmin esille nousevat runoilija Ezra Pound, kulttuurihenkilö Gertrude Stein sekä kirjailija F. Scott Fitzgerald, mutta juuri mitään mullistavia paljastuksia kirja ei kerro, joskin Hem tuntuu tarttuvan, syistä joita voi vain arvailla, Fitzgeraldin kovin komplisoituneeseen elämään. Sen sijaan esimerkiksi syy välien viilenemiseen Steinin kanssa jää hieman hämäräksi. Itse asiassa myös Allenin elokuvassa juoksutetaan kameran eteen samalla tavoin kuuluisia nimiä, mutta juuri mitään sen kummempaa heistä ei esiin nosteta. Elokuvassa kuuluisuuksien pikainen bongaaminen tuntuu toimivan hieman paremmin, mutta ehkä kirjalta odottaa jo lähtökohtaisesti hieman erilaista otetta, tarkempaa käsittelyä. Nyt tällaista saa osakseen ainoastaan Fitzgerald.

Kun tiedot Hemingwayn elämästä perustuvat vähäisiin tiedonmurusiin, yllättävää on myös se, että perhe-elämä vaimon ja lapsen kanssa vaikuttaa melkoisen idylliseltä. Jossain määrin kirjan mittaan kuitenkin tuntuu, että viimeisinä elinvuosina, 1950-luvun lopulla, työstettyyn tekstiin on kertynyt runsaasti jonkinlaista nostalgialisää, elämä kun tuntuu olevan kliseisesti köyhää mutta onnellista.

Jos siis sattuu odottamaan jonkinlaista rämäpäistä toimintaa ja kuvauksia hurjista taiteilijapiireistä, kirjan rauhallinen tarinointi perhe-elämästä, kahviloista ja hiihtoreissuista saattaa yllättää. Moveable Feast (Hemingwayn kuuluisa lausahdus, joka päätyi myös hänen kuolemansa jälkeen julkaistun kirjan nimeksi) ei kenties siis ollutkaan aivan sellainen juhla, mitä olisi voinut etukäteen ajatella.

Muistelujen lopulla (eli vuosien 1925–1926 tienoilla) kirjailijan idyllin ylle kertyy jo tummia pilviä, mutta juuri tätäkään Hemingway ei ole tahtonut käsitellä. Ehkäpä se on luonnollistakin, avioliiton kariutuminen ei oikein sopisi kuvaan, joskin ilmeisesti kirjasta vuonna 2009 julkaistussa uusintaversiossa (artikkeli aiheesta) tämä inhimillinen piirre on otettu selvemmin kirjaan mukaan. Itse asiassa on mielenkiintoista, että kyseisen artikkelin mukaan alun perin kirjan piti olla vieläkin enemmän perheidylliä ja onnellisuutta korostava, mutta Hemingwayn viimeinen vaimo Mary nosti kirjaan osion, jossa onnelliset päivät ovat selvästi ohi.

Ehkäpä olisin lukenut mieluummin muistelujen sijaan tekstiä, joka on syntynyt omana aikanaan. Toisaalta taas tämä mahdollinen ”kaunokirjallinen kuvitelma” antanee jonkinlaisen kuvan 1920-luvun Pariisista ja ennen kaikkea se antanee myös suhteellisen selvän kuvan viimeisiä vuosiaan viettäneestä kirjailijasta, jonka elämä päättyi itsemurhaan. Kirjan tunnelmassa kun tuntuu olevan nostalgian muotoon paketoituna suhteellisen paljon sitä samaa kuin teoksessa Vanhus ja meri. Elämän kääntyessä ehtoopuolelle edessä ei ole kuin luopumista ja menneitä muistoja.

Alkuteos: A Moveable Feast (1964), Julkaisija: SSKK (1984), Suomentanut: Jouko Linturi.

Advertisements
Kategoria(t): Ernest Hemingway, Kirjat Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi

  1. Suketus sanoo:

    Olen myös lukenut tämän ja jotenkin petyin. Odotin huumaavampaa 1920-lukua ja Pariisia, ja sainkin varsin arkista ja nostalgialla kuorrutettua muistelua. Pidän paljon Hemingwayn novelleista, romaaneista olen lukenut vasta Vanhuksen ja meren. Kiinnostava kirjailija yhtä kaikki.

    • Chapman sanoo:

      Kirjahyllyyn näyttää jostain kantautuneen juurikin tuo Ja aurinko nousee, joka alkoi tämän myötä kiinnostamaan. Eipä ole tainnut tulla luettua aiemmin juuri muuta kuin Vanhus sekä Kirjava satama (jota H. taisi pitää heikoimpanaan) ja Kenelle kellot soivat. Varsinkin viimeisestä on melko heikoit muistikuvat, ilmeisesti tuli luettua katkelmaisesti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s