W. H. Davies: Suurkulkurin omaelämäkerta

Walesilainen William Henry Davies (1871–1940) oli vuosisadan alkupuolella ilmeisesti suhteellisen tunnettu runoilija, mutta miehen tuotokset tällä saralla eivät ole täysin kestäneet aikaa. Nykyään hänet tunnetaan paremmin vaellusvuosista Yhdysvalloissa ja Englannissa kertovan omaelämänkerran kirjoittajana. Nimellä Suurkulkurin omaelämänkerta suomennettua teosta ei voi olla vertaamatta samana vuonna (!) syntyneen Jack Blackin omaelämänkertaan Kulkurin tarina, varsinkin kun miehet kiersivät uutta mannerta suurin piirtein samoihin aikoihin, 1800-luvun lopulla.

Siinä mielessä yllättävää onkin, että Daviesin kertomana elämä kulkurille Yhdysvalloissa ja Kanadassa on suorastaan helppoa. Aina löytyy avuliaita ihmisiä ja jos haluaa tehdä työtä, sitäkään ei tarvitse sen kummemmin etsiä, ja parhaimmillaan vankilakin on kuin lepokoti ja viimeinen turva. Toki ongelmiakin matkalle mahtuu, mutta aivan yhtä raadolliselta meno ei vaikuta kuin Blackin kertomana, lieneekö Daviesillä aina ollut kyky nähdä asioiden parhaat puolet?

Ehkä ero syntyy osittain myös kertojien persoonista. Davies katselee maailmaa vilpittömin mielin, naiivisti kuten kääntäjä Ville-Juhani Sutinen alkusanoissa toteaa. Sutisen mukaan Davies kirjoittaa rehellisesti ja romantisoimatta, mutta jossain määrin lukiessa tuntuu, että muutama vuosi on tehnyt tehtävänsä, ja ajan myötä suurimmat rypyt elämässä ovat siloittuneet lopulta kirjan sivuille päädyttyään. Sen verran stoalaisella tyyneydellä mies toteaa suuremmatkin ongelmakohdat kiertolaiselämän ajalta. Tämä varsinkin kun Daviesin kerronta on jossain määrin hajanaista ja ylimalkaisen oloista, jättäen jonkinmoisia aukkoja siihen kokonaiskuvaan, jota hän nuoruusvuosistaan kertoo. Ehkei kerronta ole aivan koko spektrin levyistä. Blackin pikkutarkka kerronta tuntui ainakin yksityiskohdissaan rikkaammalta, mutta toisaalta kyllä Daviesinkin käsittelyssä esimerkiksi kulkurikaverit tulevat tutuiksi.

Ehkä eroa syntyy siinäkin, että Blackilla taisi olla selvä missio kirjan kirjoittamiseen ikään kuin varoitukseksi ammattirikollisen uraa suunnitteleville, mutta Davies ei varsinaisesti tunnu mitään missioita itselleen ottaneen. Pikemminkin hänellä tuntuu olevan vain tarve ilmaista itseään kirjoittamalla ja tekemällä se mahdollisimman ”puhtaasti”, siten kuin hän asiat juuri sillä hetkellä (eli kymmenisen vuotta myöhemmin) hahmottaa. Tässä mielessä kerronta on siis äärimmäisen rehellistä ja kai se johtuu jossain määrin myös luontaisesta naiivista ja lapsenomaisesta (ei lapsellisesta) tavasta katsoa omaa elämäänsä. Tämä siis kaikessa positiivisessa mielessä sanottuna.

Paikoin tuntuukin, että kirjailijan suunnittelematon tyyli kääntyy kertomaan liiaksi asioista, joiden mielenkiinto ei ole niin kauhean suurta. Davies käyttää Englantiin palattuaan esimerkiksi runsaasti aikaa kertoakseen yhteydenotoistaan avustusjärjestöille ja tässä ilmenneistä vaikeuksista. Ottaen huomioon rehellisen tyylin, tämä tietysti paljastaa, että asia oli hänelle siinä vaiheessa äärimmäisen tärkeä, mutta toisaalta se ei välttämättä lukijaa niin hirveänä kiinnosta tai edes yllätä. Joskin se kai ohimennen paljastaa tyypillisen ylimielisen suhtautumisen huono-osaisiin sekä yhteiskuntaan ajan saatossa rakentuneen hierarkian ja kuinka tätä rakennetta tietoisesti tai tiedostamatta tuetaan.

Väittäisin nimittäin, että mitä vanhemmasta ja ”kehittyneemmästä” yhteiskunnasta on kyse, sitä kovemmin se pitää kiinni rakenteistaan. Kuvaannollisesti koiralle voi heittää luun kaluttavaksi ja se on vähän aikaa hiljaa, mutta kun varaa olisi antaa niin paljon enemmänkin, miksi sitten näin ei tehdä? Pelkona taitaa olla oman yhteiskunnallisen aseman menetys (yhteiskunnallisen status quon rikkoutuminen), ja toisaalta pienimuotoisella hyväntekeväisyyspuuhastelulla on helppoa hiljentää myös omantunnon ääntä.

Joka tapauksessa Englannin vuosiltakin, 1900-luvun alkupuolelta, mielenkiintoisia asioita riittää. Kulkurielämä ja kerjääminen viktoriaanisen ajan jälkimainingeissa ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaista puuhaa ja toimeen riittää monia erilaisia tulokulmia. Kukapa esimerkiksi tietäisi, mitä tai ketä ovat hoilari tai suorasukija? Jälkimmäistä voi olla aika vaikea liittää mihinkään kerjäämiseen liittyvään ilman että tutustuu kirjaan. Lienee kääntäjälläkin ollut termin kanssa miettimistä, ja juuri tällainen yhden alakulttuurin kartoitus, jota normaaleista historiankirjoista ei löydy, on äärimmäisen mielenkiintoista. Tässä mielessä Blackin kirja antaa kokonaisemman tuntuisen kuvan, kun Daviesin tyyli tuo esiin enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia välähdyksiä menneestä ajasta.

Alkuteos: Autobiography of a Super-Tramp (1908), Julkaisija: Savukeidas (2013), Suomentanut: Ville-Juhani Sutinen.

Advertisement
Kategoria(t): Kirjat, W. H. Davies Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s