Irmari Rantamala: Viimeiset kirjoitukset

Takakansi, joka puhuu puolestaan.

Takakansi, joka puhuu puolestaan. Love Kirjat (1977)

Irmari Rantamala, tutummin Maiju Lassila, oli kerrassaan erikoinen mies. Hän syntyi maanviljelijäperheeseen 1860-luvun lopulla ja vaikutti aluksi suomalaisen puolueen riveissä, mutta kääntyi kymmenluvulla työväen asialle. Vaikka hän kyseisen kansanosan olot ja elämänlaadun tunsikin, loppuun saakka hän näki itsensä ulkopuolisena. Siinä missä vielä syksyllä 1917 hän puhui itsensä mukaan lukien meistä porvareista, uskalsi hän kuitenkin keväällä 1918, sisällissodan aikana ja ilmeisesti häämöttävän tappion tunnekuohussa, laskea itsensä Marxin opetuslapseksi tähdentäen kuitenkin ettei tähän luonnehdintaan ole taustastaan johtuen oikeutettu.

Tuotteliaan kirjailijan maallinen taival päättyi toukokuussa 1918 laivalla matkalla Suomenlinnaan, jossa hänet oli tarkoitus joka tapauksessa teloittaa toiminnasta punaisten puolella. Työväenluokan ahdingon tuntenut kirjailija propagoi Työmies-lehden palstoilla porvaristoa vastaan julistaen sorretun luokan ottavan tulevaisuudessa yhteiskunnan ohjakset käsiinsä. Teos viimeiset kirjoitukset sisältääkin parisenkymmentä lyhyttä kirjoitusta elokuusta 1917 huhtikuuhun 1918.

Rantamalan tekstit vaikuttavat jonkinlaiselta idealisoidulta propagandalta, jossa orjuutettu kansanosa ottaa vallan sitä iät ja ajat alas painaneelta riistoluokalta. Mikään sodanlietsoja hän ei kuitenkaan ollut, syksyllä 1917 häntä tuntui näiden tekstien perusteella kiinnostaneen pikemminkin Suomen itsenäisyyskysymys kuin työväenluokan elinehdot. Vasta sisällissodan aikana jälkimmäinen kysymys alkaa nousta pintaan, ja tällöinkin Rantamala jaksaa muistuttaa kaikenlaisten kostotoimenpiteiden välttämiseltä ikään kuin hieman pelkoa tuntien. Mitä hän lienee tiennyt ns. punaisesta terrorista?

Kirjoitusten perusteella ei ole kuitenkaan ihme, että Rantamalaa pidettiin sodan lopulla yhtenä pahimmista kansankiihottajista. Porvarit, kirjailija ei puhu missään vaiheessa valkoisista, kun saavat kuraa niskaansa urakalla. Olisi kuitenkin jälkeenpäin harkitsematonta luonnehtia kirjoituksia kokonaisuudessaan äärimmäisen kiihkomielisiksi saati halpamaiseksi propagandaksi. Rantamala kun katselee yhteiskunnan kehitystä ja virtauksia huomattavasti korkeammista sfääreistä, kuten sanottua, jossain määrin kaiken ulkopuolisena. Tästä kertoo jo mainittu kirjoitusten terminologia.

Kirja kertookin nimenomaan enemmän kirjoittajan näkemysmaailmasta kuin sodan melskeestä tai edes Suomen kahtiajakautumisesta. Oikeastaan kirjailija tuntuu tässäkin olevan ikään kuin kaiken päivänpolitiikan yläpuolella, vaikka onkin selvästi puolensa valinnut. Vaikea korostaa kylliksi, kuinka ulkopuoliselta kirjailija lopulta vaikuttaa. Jossain määrin tuntuu kuin Rantamala kirjoituksissaan pikemminkin reagoisi tapahtumiin kuin pyrkisi vaikuttamaan aktiivisesti niiden kulkuun. Helmikuun puolivälissä, sisällissodan ollessa käynnissä ja ratkaiseva askel on jo otettu, hän esimerkiksi toteaa: ”aseistautuneen orjuuttajan edessä oli valittava joko kahleet käsiin tai pistin olalle. Kädet tarttuivat silloin kivääriin.” Ikään kuin valitun tien oikeellisuutta olisi vielä tarve vakuutella itselleen. Väistämättä jää miettimään, kuinka varma hän olikaan varmuudestaan.

Mutta teot ovat tekoja ja aatteet aatteita, jälkimmäistä ei tarvitse epäillä. Vahvasta aatteellisuudesta puhuu sekin, että tappionkaan hetkellä usko ei tunnu horjuvan. Yksi taistelu on kenties hävitty, mutta tulevat sukupolvet suorittavat työn loppuun. Historiallista käännettä kun ei voi pysäyttää: ”kun kaikki tiet päättyvät, täytyy ajatella matkan jatkamista,” hän valaa toivoa tulevaisuuteen katsoen ja ehkä oman yksittäisen kohtalonsa aavistaen. Tappion häämöttäessä myös Rantamalan tyyli ottaa uuden suunnan. Teoksen lyhyessä selitysosassa sitä on kutsuttu ”mietiskeleväksi proosaksi.” Uskonnonvastaiset puheet ja kuolemaa huokuva annetun veriuhrin nostaminen kunniapaikalle ovat kuin viimeinen etäännytys tappion edellä.

Kirja kertoo paljon Algot Untolasta, mutta edelleen jää kysymys, mikä mies hän oikein lopulta olikaan. Kenties suhteellisen harvinaislaatuinen tyyppi, jonkalaisiin ei välttämättä kovinkaan usein törmää.

Julkaisija: Love Kirjat (1977)

Mainokset
Kategoria(t): Irmari Rantamala, Kirjat Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Irmari Rantamala: Viimeiset kirjoitukset

  1. Paluuviite: Irmari Rantamala: Totuuden nimessä | Matkalla tuntemattomaan

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s